Vesi piiskasi huispaajien silmiä vasten, punaiset ja vihreät möykyt lentelivät ympäriinsä puolisokeina. Vihreän joukkueen pitäjällä oli hankaluuksia nähdä, tuliko kaato vai ei. Tyttö ei ollut torjunut yhtäkään maalia koko pelin aikana ja kerran hän oli melkein tippunut alas luudaltaan punaisen lyöjän lyödessä ryhmyn päin tytön kasvoja. Sitkeästi pitäjä kuitenkin vahti suojeluksessaan olevia kolmea maalivannetta.
Salama välkähti ja kuului korviavihlova pamaus, kiljuntaa ja jotain punaista kajoa näkyi kauempana. Tyttö siristeli silmiään sateessaan ja toivoi, että tuleen syttynyt katsomo olisi Rohkelikkojen. Tuli kuitenkin sammui melkein yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin, eikä välikohtauksen takia peliä edes vihelletty poikki.
Tyttö näki kolmen punaisen hahmon lentävän kohti itseään ja tyttö terästäytyi keskittymään noihin kolmeen – mutta liian myöhään.
KLONG! Ääni ilmoitti, että kaato oli osunut maaliin. Tyttö kirosi raskaasti, mutta kirosanat hukkuivat sateen ropinaan. Kuuluttajan ääni kuulutti Rohkelikkojen maalista ja vasemmalla oleva katsomo repesi kiljumaan onnesta.
”Alice hitto vie, ala torjua!” vihainen pojan ääni kiljui kuusi jalkaa alempaa. Tyttö kirosi uudestaan ja oli näkevinään jonkun kultaisen välkähdyksen kolmen jalan päässä edessään.
”Scorp! SIEPPI!” Alice kiljui niin kovaa kuin pystyi ja alapuolella hetki sitten ollut vihreä hahmo lähti liikkeelle tytön osoittamaan suuntaan. Tyttö katsoi lentävän, vihreän pojan perään niin pitkään kun oli mahdollista, eikä näin huomannut ryhmyä, jonka vihreä lyöjä oli vahingossa lyönyt kohti omaa pitäjäänsä.
”ALICE!” lyöjä kirkui varoittaakseen pitäjää, mutta liian myöhään. Ryhmy osui voimakkaasti pitäjän luudan kärkeen, saaden luudan pään katkeamaan ja muu osa luudasta heilahti niin äkisti ja pahasti sivulle, että pitäjän oli mahdotonta pysyä kyydissä. Tyttö luiskahti luudalta ja tippui alas kohti märkää nurmikkoa, samalla kun kuuluttaja kuulutti Luihuisen etsijän napanneen siepin ja että Luihuinen oli voittanut pelin. Kukaan ei näyttänyt huomaavan kiljuvaa pitäjää, joka tippui ja tippui suoraan alas. Tytön kiljunta peittyi Luihuisten voitonriemuisiin huutoihin...

Sairaalasiipi oli täynnä vihreisiin pukeutuneita oppilaita, kaikki näyttivät kerääntyneet yhden sängyn äärelle, vaikka muissakin sängyissä oli oppilaita, jotka vaikeroivat palovammoista.
”Edestä!” kirkui matami Pomfrey, joka huolehti sairaalasiivestä. Vihreisiin sonnustautuneet oppilaat tekivät nöyrästi tilaa matamille, joka kiirehti Luihuisten piirittämän sängyn luokse kantaen pulloa.
”Kaikki, ulos!” matami huudahti turhautuneena, koska potilaan luokse pääseminen oli miltei mahdotonta. Vihreäasuiset Luihuiset, joista osa kantoi luudanvarsia mukanaan, lähtivät maleksimaan kohti ovia mumisten hiljaa keskenään. Yksi Luihuinen irrottautui massasta ja meni erään potilaan sängyn vierelle istumaan. Potilas oli poika ja hänen vaatteensa olivat lievästi kärähtäneet, pojan kasvoissa oli naarmuja.
Matami Pomfrey hääräsi tuon luihuispitäjän sängyn ympärillä jotain, kunnes hän veti verhot sängyn ympärille ja meni hoitamaan palovammaisia.
”Kyllä sinä selviät, Alex”, luihuistyttö sanoi pojalle, jonka luokse oli mennyt ja kevyesti silitteli pojan maantienruskeita hiuksia.
”Menehän sinäkin siitä”, matami patisteli luihuista, joka mulkaisi pahasti naista, nousi ja paineli tiehensä. Matami pudisteli päätään ja ryhtyi hoitamaan potilasta, jonka luota luihuistyttö oli lähtenyt.
”Ah, Poppy. Miten täällä voidaan?” tiukan näköinen täti asteli sairaalasiipeen sammaleen vihreä kaapu maata laahaten.
”Iltaa, rehtori McGarmiwa. Yritän saada tässä kuntoon näitä Puuskupuheja, joiden katsomoon se salama oli iskenyt”, matami puhui kiireesti, sivellen jotain voidetta palovammoihin. Rehtori nyökkäsi lyhyesti ja katseli oppilaita.
”Miten neiti Runcornin kävi?” McGarmiwa nyökkäsi vuoteeseen, jonka ympärille oli vedetty verhot. Matami Pomfrey siirtyi seuraavan vuoteen luo.
”Paljon murtuneita luita ja aivotärähdys. Hän tokenee kyllä, hän pitäisi herätä huomenna päivällä, jos hyvin käy”, matami selitti rehtorin nyökkäillessä saamansa tiedon mukaa.
”No, Poppy, jätän sinut nyt tekemään työtäsi rauhassa. Hyvää illanjatkoa”, McGarmiwan huulille ilmestyi lämmin hymy ja hän lähti huoneesta.
Vain matami Pomfrey jäi huolehtimaan palaneista Puuskupuheista ja Luihuisen pitäjästä.

Seuraavana aamuna pitäjän vuoteen ympärille oli taas kasaantunut porukkaa. Oikeastaan vain neljä tyttöä ja yksi poika, joka näytti tyttöjä nuoremmalta. Tytöillä jokaisella oli päällään jotain vihreää ja hopeista. Yhdellä oli kaulahuivi, toisella pipo, kolmannella roikkui lapaset kaulalla ja neljännellä oli kravatti, joka roikkui löysästi tytön kaulalla. Pipopäinen tyttö oli se Luihuinen, joka oli hetkeksi istuutunut edellisenä iltana puuskupuhpojan vuoteen vierelle.
Tytöt eivät selvästikään pitäneet pojan seurasta.
”Pomfrey sanoi, että Alice herää päivänmittaa”, pipopäinen tyttö sanoi ja oikoi pitkiä, latvasta hiukan kihartuvia maantienruskeita hiuksiaan. Tytön sormet olivat pitkät ja laihat, kynnetkin olivat pitkät ja jokaiseen kynteen oli maalattu minimaalinen Luihuisen vaakuna mustalle taustalle.
”Joten, sinä rääpäle voisitkin mennä muualle”, mustahiuksinen tyttö, jolla roikkui vihreä-hopeiset lapaset kaulalla, kääntyi pojan puoleen.
”Saan minä siskoni heräämistä odottaa”, vaaleahiuksinen poika sanoi uhmakkaasti ruskeat silmät leimuten. Häntä puhutellut tyttö tuhahti halveksuvasti ja työnsi poikaa kauemmas.
”Elladora, älä jaksa nyt”, kaulahuivia kantava tyttö tuhahti ja Elladoraksi kutsuttu katsoi tyttöä lievästi loukkaantuneen näköisenä.
”No anteeksi, prinsessa Pandóra, mutta minä en siedä Rohkelikkoja”, tytön äänestä uhkui ivaa. Pandóra käännähti Elladoran suuntaan.
”Älä – kutsu – minua – Pandóraksi!” tyttö parahti uhkaavasti. Elladora vain kohotti hiukan leukaansa ylimielisen näköisenä.
”Okei, Pantsu, mutta sinä kutsuit minua Elladoraksi, sinä tiedät, etten siedä sitä nimeä”, hän sihahti Pandóralle, joka pudisteli päätään.
”Miten vaan, Ella”, Pandóra pyöräytti silmiään ja kääntyi takaisin vuoteella yhä huispauskaapu päällä makaavaa Alicea. Elladora jäi mulkoilemaan poikaa, joka varoi visusti, ettei katsonut takaisin tytön myrkynvihreisiin silmiin, joita suojaavat luomet olivat tummat meikistä ja valvotuista öistä. Neljäs tyttö oli edelleen hiljaa ja istahti nyt viereiselle vuoteelle, joka ammotti tyhjyyttä. Tytön paidan rinnuksessa komeili valvojaoppilasmerkki ja sen alapuolella paidassa luki tytön nimi, ”Amy Muller”. Tytön oranssit, varsin kiharat hiukset olivat kahdella pitkällä, paksulla letillä ja kellertäviä silmiä suojaaviin ripsiin oli laitettu reilusti ripsiväriä. Vaaleiden kasvojen nenän ja poskipäiden iholla olevia pisamia ei ollut yritelty peittää mitenkään. Tyttö katsoi tyhjästi suoraan eteensä. Tyttöjen seurassa ollut poika vilkaisi varovasti tuohon tyttöön. Poikaa haukan lailla vahtinut Elladora toki huomasi pojan varovan vilkaisun.
”Herra Mathias katsoo vain siskoaan”, tyttö sihahti ja löi tarkoituksellisen kovaa Mathiakseksi kutsuttua poikaa takaraivoon.
”Ella älä jaksa!” Pandóra sanoi vähän kovempaa kuin oli tarkoitus ja täten Elladora hätkähti tuota ääntä.
”Anteeksi, Pantsuvaltakunnan korkein Pantsu”, tyttö sihahti heilauttaen ylväästi pitkiä, silkkisiä hiuksiaan selkänsä taakse.
”Jätä Matsku jo rauhaan”, Pandóra käski ja pudisteli päätään. Elladora vain tuhahti ja pyöräytti silmiään. Matami Pomfrey katsahti nuoria pahasti kävellessään ohi, mutta kukaan ei näyttänyt välittävän.
”Onneksi Alex on kunnossa”, pipopäinen tyttö avasi taas suunsa hetken hiljaisuuden jälkeen ja pyöritti hiussuortuvaa sormensa ympärille.
”Ei ketään kiinnosta, onko veljesi Alexandr kunnossa vai ei. Rosemarie Zeller voisi keskittyä nyt ystäväänsä”, Elladora komensi ja katsahti kylmästi puhuttelemaansa tyttöön, Rosemarieen.
”Niemann, pidä suusi jo kiinni”, tällä kertaa Elladoraa oli käskyttämässä Mathias. Samassa Elladora kääntyi takaisin Mathiakseen päin, samalla otti taikasauvansa hameen sauvataskusta ja hetkessä Mathiakseen osui löllösääriloitsu, joka sai Mathiaksen jalat veteliksi, minkä seurauksena poika hyllyi hallitsemattomasti.
”ELLA!” Amy aukaisi suunsa ensimmäistä kertaa ja loitsi Mathiakseen vastaloitsun.
”Neiti Niemann!” matami Pomfrey tuli lähemmäs. ”Heti pois!”
”Luulin, että olet minun puolellani!” Elladora vähät välitti matami Pomfreystä, vaan katsoi nyt ystäväänsä Amyä.
”Ei, en enää. Sinusta on tullut aivan hirveä, kun aloit seurustella Scorpius Malfoyn kanssa!” Amy katsoi takaisin.
”Hyvät neidit, NYT ULOS!” matami Pomfrey käski. Elladora katsoi hiljaa Amyä ja näytti siltä kuin ei uskoisi korviaan. Pandóra ja Rosemarie katsoivat noita kahta ja vilkaisivat toisiaan kuin viestien ”vihdoin joku sanoi sen ääneen.”
”Olet vain kateellinen”, Elladora mutisi hämmentyneenä ja kohotti leukaansa ylimielisesti. Tyttö saapasteli ulos sairaalasiivestä.
”Te muut myös. Antakaa neiti Runcornin levätä rauhassa”, Pomfrey käski ja nuoret tottelivat ihan muitta mutkitta.
Sairaalasiiven tyhjennettyä ylimääräisestä väestä ja matamin mentyä toimistoonsa, Luihuisen pitäjä raotti hiukan silmiään. Hän oli ollut hereillä koko ajan, mutta esittänyt nukkuvaa ja kuunnellut ystäviensä ja pikkuveljensä rauhatonta juttelua. Jostain kumman syystä tyttö huokaisi hiljaa ja masentuneesti.
”Sinullapas on hienoja kavereita”, vasemmanpuoleisesta sängystä kuului pojan ääni. Alice käänsi päätään ja katsoi suoraan Puuskupuhin valvojaoppilaaseen, jonka nimeä hän ei koskaan ollut jaksanut opetella.
”Älä jaksa.”

Kului useita tunteja ennen kuin matami Pomfrey seuraavan kerran tuli ulos toimistostaan.
”Matami Pomfrey? Olen hereillä”, Alice ilmaisi olemassaolonsa. Matamin kasvoille levisi pieni hymy ja nainen tuli tytön vuoteen vierelle.
”Eivät kai ystäväsi herättäneet sinua? Mikä on olo?” matami kyseli ja kaatoi samalla yöpöydällä olevasta pullosta kirkasta nestettä pikariin.
”Vähän päätä särkee, mutta muuten ihan hyvä olo”, Alice sanoi ja katsoi matami Pomfreytä.
”Sehän hyvä. Tuntuvatko luusi ehjiltä? Pystytkö liikuttamaan käsiä ja jalkoja?” nainen kyseli ja auttoi Alicen istuma-asentoon sängylle. Tyttö liikutteli varovasti raajojaan ja nyökkäsi sitten.
”Hyvä on. Juo tämä”, matami ojensi tytölle pikaria, jossa oli sitä kirkasta nestettä. Alice katsoi pikaria ja nestettä hetken epäilevästi ja oli jo kysymässä matamilta jotain, mutta nainen oli kääntynyt jo Puuskupuhin puoleen. Tyttö kohautti harteitaan ja joi nesteen pikarista. Hän oli luullut, että se maistuisi pahalta, mutta ihan juotavaahan se oli. Nesteen maussa oli häivähdys mansikkaa ja jotain muuta makeaa.
”Voinko sitten mennä?” Alice kysyi laskien pikarin yöpöydälle ja heilautti jalat sängyn laidan yli. Tyttö huomasi olevansa vieläkin huispauskaavussaan ja pyöritti vähän päätään.
”Voit mennä, mutta jos tulee huono olo, niin tule suorinta reittiä takaisin”, Pomfrey sanoi määräilevästi samalla kun tarkisteli Puuskupuhin ruhjeita. Alice kohautti harteitaan ja hyppäsi vuoteelta alas. Hetken ajan hänestä tuntui, että hän pyörtyisi, mutta sitten maailma taas tasoittui ja tyttö huomasi pysyvänsä kunnialla pystyssä. Alice vilkaisi kelloa sairaalasiiven seinällä ja se näytti kahta iltapäivällä.
”Mikä päivä tänään on?” Alice tarkisti vielä matamilta, joka sanoi sen olevan sunnuntai, huispausottelupäivän jälkeinen päivä. Alice nyökkäsi ja lähti viimein itsekin sairaalasiivestä.